"non tornare dai pinguini !"

Jos teeskennellään että on edelleen 2013 niin saanko enemmän anteeksi ?
Moni huuteli kesällä että tee vielä yksi postaus, semmoinen kokoava ja loppuunsaattava nyt kun se on ohi. Sitten olikin jo syksy enkä enää nähnyt pointtia siinä. Vähän jäi harmittamaan kyllä etten tavallaan vienyt tätä loppuun asti mutta mulla on tapana että kun jokin kaivelee niin teeskentelen ettei kaivele joten olin kuin en olisikaan.
Äsken kuitenkin aattelin käydä vilkasemassa täälläpäin ja verestämässä muistoja mitä tänne jaoin, vain huomatakseni että olin joskus lukinnut tämän ulkopuolisilta. Sitten hakkasin hetken päätä seinään kun koitin muistaa tämän tilin salasanaa ja vähän myös manasin omaa tyhmyyttäni.

MUTTA tässä sitä nyt ollaan taas, viimosen kerran kuulkaa, vien tämän nyt viimein kunnialla loppuun niin herkee se nakuttava ääni takaraivosta nakertamasta. Turvavyöt kiinni, tästä saattaa tulla tunteikasta vaikkei isot pojat itke.

Mihis me jäätiin.

Keskiviikko 12. kesäkuuta 2013 oli mun viimeinen koulupäivä Liceo Musicale Felice Casoratissa. En oikeasti tiennyt yhtään mitä odottaa (paitsi muutamaa hallittua itkukohtausta) koska näillä ei ole mitään kevätjuhlia tai sellasia. Aattelin että tämä menee ehkä samalla lailla kuin vika päivä ennen joululomaa, pari löysää oppituntia aamulla ja loppupäivästä etitään tyhjä luokkahuone missä huudetaan biisejä niin että naapurikoulun reksi soittaa (taas) meidän reksille ja käskee pitämään kakaransa kurissa.
Jäätiin suosiolla pihan penkeille ja pyörätarakoille istumaan kun oli nätti kesäpäivä. Minä olin aikasessa niinkuin aina, mut mun ei tarvinnutkaan venata muita sitä perus puoltaa tuntia. Kun käännyin koulun pihalle näin muutaman mun luokkalaisen pojan jo soittelemassa, ne oli tulleet ajoissa kuulemma hiomaan yksityiskohtia. Istuttiin viiteen pekkaan pihalla ja tapeltiin biisivalinnoista muita odotellessa.
Kaheksalta enkun ope pyysi luokkaan ja muistutti vaan jostain uusinnoista jotka pidetään myöhemmin kesällä ja sitten se sanoi että eipä tässä muuta, saatte lähteä yheltätoista, tehkää mitä tykkäätte mut älkää hajottako paikkoja. Sitten istuttiin luokassa hetken, mua koko vuoden kestänyt vierustoveri sanoi että Sari laula Some nights ja hän säesti kitaralla. Se biisi saa edelleen nostalgiat pintaan.
Tiivistäen, loppupäivä istuttiin pihalla koko koulun voimin, laulettiin ja naurettiin itsemme kipeiksi, muutamat opettajat kävi toivottamassa hyvät kesät kaikille ja halasivat minua ja sanoivat että oli tosi kiva tutustua ja toivottavasti nähdään taas. Jopa meidän italianope, minä kun luulin ettei se hirveästi tykkää musta.
Oltiin sovittu että mennään koulun jälkeen yhden toverin luokse grillaamaan ja olemaan ja tajuamaan että kesäloma alkoi. Sinne oli tulossa noin puolet meidän luokasta.
Puolelle siis oli sanottava heipat koulussa kun oltiin lähdössä, samoin muutamalle alempiluokkalaiselle joihin tutustuin.

Minä aloin itkemään jo siinä vaiheessa kun jätkät sano että voitais kohta lähteä, heti mun perässä alko kyynelehtimään muutama tyttö ja siitä se sitten lähti. En edes nähnyt ketä halasin, halasin vaan kaikkia jotka vastaan tuli. Jotkut alempiluokkalaisista tuli halaamaan vaikka meidän kanssakäyminen oli rajoittunut vaan maanantaisiin yhteisiin kuorotunteihin ja siihen että ohimennessä moikataan. Silti rutistivat ja sanoivat että ciao bella, tosi kivaa kun olit täällä. Ja minä liikutuin entisestään.
Yks herttasimmista jutuista näissä italialaisissa on se, että jos vähänkin näytät surkealle niin joku tulee halaamaan. Sovella tätä oppia nyt sellaiseen tilanteeseen kun itket silmiä päästäsi.
Yhdessä vaiheessa halasin yhtä ja toinen huomasi että itken, seuraavaksi kuulin että se huutaa Sari itkee, ryhmähali ! ja sitten tajusin tukehtuvani kymmenpäisen ihmismassan keskellä. Enkä olisi halunnut päästää siitä yhtään irti.

Onneksi älysin pakata taskupeilin ja pumpulipuikkoja mukaan, bussissa piti vähän korjailla ripsaria leuasta asti kun viimein päästiin lähteen.
Tiivistän taas vähän koska muuten alan liikaa liikuttumaan, se puoli luokkaa jotka itkuafterpartyihin tuli oli kuusi poikaa, sellainen omituisten otusten motley crew joihin tutustuin heti ensimmäisenä päivänä, jotka otti mut heti mukaan menoihinsa ja joiden kanssa eniten hengasin.
Ne oli niitä joiden avulla pystyin keräämään itteni niinä päivinä kun koti-ikävä iski, ne halasi kun koulussa oli vanhempainvartteja ja sisään ja ulos ravaavia vanhempia kattellessa tuli sellanen olo että voi kun omatkin porukat yhtäkkiä vain kävelisi kulman takaa. Ne oli niitä jotka nauroi mun suomalaisuudelle kun talvella värisin kylmästä mutta antoi silti takkinsa ja sanoi että me tykätään susta silti.
Ne oli niitä joille oli vaikein sanoa heippa.
Varottelin koko iltapäivän että jos luulitte et itkin koulussa ni se ei oo mitään verrattuna siihen Niagaraan jolla aion tämän illan osaltani päättää.

Seiskalta illalla tuli hostmamalta viesti että ne on tulossa hakemaan. Mulla oli vartti aikaa sanoa moi ja kiitos kaikesta niille parhaille kavereille jotka Italiasta sain. Jotkut ei meinanneet irti päästää.
Ei sillä että mä olisin sieltä halunnut lähteäkään.
Sain kasattua itteeni sen verran et suurin ulvominen alko vasta kun pääsin kotiin, jäipähän vähän coolimpi kuva musta mitä muistella.
Avasin myöhemmin illalla koneen ja huomasin että jotkut oli lähettäneet vielä viimeset soromnoot inboxiin, että nähdään taas vaikka pitäis käsin tulla kiskomaan sieltä porojen keskeltä ja että tulee ikävä.
Ja sitten itkin lisää.

Lentokoneessa iski niin ristiriitaset tunteet pintaan että taisin vieräyttää muutaman kyynelen sielläkin, vaikken sitä ääneen myönnä.
Miten voi tosta noin vaan lähteä, jättää kokonaisen elämän toiselle puolelle Eurooppaa, vakuuttaa että nähdään taas vaikkei tiedä milloin, ja silti olla niin innoissaan että pääsee taas kotiin.
Ja kun kone laskeutui Helsinkiin tuntui niin epätodelliselle että piti vähän tukistaa ja tsekata että tässäkö tämä nyt oli.
Mut se tunne kun ne koneen renkaat iski maahan ja lentoemo kuulutti että nyt ollaan Suomessa.
Se tunne kun tajusin et jumalauta jätkät mä tein sen. Mä pystyin siihen. Mä lähdin, kävin, näin, voitin. Ja tulin entistä ehjempänä takasin.
Se oli hyvä tunne.

Miten se kaikki voi tuntua samaan aikaan kymmeneltä sekunnilta ja kymmeneltä vuodelta ?
Että kun sitä muistelee, niin tuntuu että muistelee jotain ihan toista elämää, jossain ihan muualla, hymyilee niille muistoille jotka on jähmettyneet valokuviin, mutta silti kyselee itseltään että oliko se edes totta.
Joko se meni, miten se voi mennä tosta noin vaan, vaikka välillä tuntui ettei se ikinä lopu.

Sain noiden kymmenen kuukauden aikana niin paljon itseluottamusta niin eri tavoilla että melkein pelottaa. Sain ihanan sekopäisiä kavereita joiden kanssa edelleen viestitellään, kettuillaan ja toivotetaan hyvää syntymättömyyspäivää.
Opin että vain koska se on eri tavalla ei tarkoita että se on väärin. Opin luottamaan siihen että ehkä se lopulta on sen arvosta. Opin itsenäisyyttä, vaikken vielä omia sukkiani pesekään. Opin miltä oikea koti-ikävä tuntuu, opin miltä tuntuu olla kolmas pyörä kaikessa mitä teen.
Opin että omaa asennetta ja mielipiteitä saa ja kuuluukin joskus muuttaa.
Opin että sitä sanotaan kasvamiseksi.

Käteen jäi kassillinen muistoja, joista jotkut on vaan tietyissä biiseissä tai pienissä töherryksissä matikanvihon marginaalissa, ikihymy korvasta korvaan ja hirveä ikävä.

Ja nyt aion päättää tämän tekstin lainaukseen, yhden toisen vaihtaripojan sanoihin.

"Vaihtovuosi ei ole vain vuosi elämässä. Se on kokonainen elämä yhdessä vuodessa.

Se ei ole mitään mitä odotit, mutta kaikkea mitä halusit."

"si c'e una macchina gialla pero non toccarmi."

Arvatkaa mistä tietää että näiden kouluvuosi on loppusuoralla ?
Korotukset lähestyy (kaikki aineet joissa on hylätty numero pitää korottaa, tekee järkeä) ja mitä lähempänä niitä ollaan niin sitä enemmän mun fb-aikajana täyttyy italialaisten stressin ja lievän ahdistuksen sävyttämistä epätoivonpurkutilapäivityksistä.
Yhdellä oppilaalla voi siis olla useampi aine (esim kuusi) korotettavana.
Paniikki leviää luokassa kulovalkean tavoin.
Suurin osa välkkäkeskusteluista alkaa "mont korotettavaa sulla on ?"
Näiden koulusysteemi on vähän hassu ja luokalle jääminen melko yleistä.

Kaks ja puol viikkoa jäljellä ja aion olla itkuherkässä tilassa koko ensi viikon koska se on viimeinen kokonainen kouluviikko.
Maanantai 10. päivä on kevätkonsertti, koulu loppuu kahdeltatoista ja mennään konservatorioon missä hengataan loppupäivä kenraaliharkkojen ja meikkaamisen ja kamerahuoraamisen merkeissä. Tiistaina koulu loppuu jo yhdeltä, ja keskiviikko 12. päivä on viimeinen koulupäivä, joka me näillä näkymin vietetään niinkuin se viimeinen päivä ennen joululomaa, eli etsitään tyhjä luokka, pojat kaivaa kitarat esiin ja huudetaan biisejä monta tuntia putkeen. Ja varmaan lopuksi tilataan pitsat.

Tiistaina oli se musikaali mitä ollaan liikkatunneilla syksystä asti työstetty ja täytyy sanoa että se meni paremmin kuin pojat oli harkoissa antaneet ymmärtää. Ei ne tanssia osaa vieläkään mut ainakin suurin osa muisti missä kohtaa piti mennä mihinkin suuntaan. Ja minun kädet tärisi vain vähäsen kun tuli minun vuoro rynnättä mikrofoni kourassa lavalle laulamaan.
Oikeasti jännitti pirusti ja kurkku oli ihan kuiva ja tuntui että ääni ei kulje mihinkään suuntaan mutta kovasti jengi kehui jälkeenpäin joten kai se ihan mukiinmenevä suoritus oli.
Videota ette valitettavasti saa koska hostsisko kuvasi koko musikaalin alusta loppuun, kesto tunti kolkyt viis, eli siinä menis noin kaks vuotta koittaa lataa sitä bloggeriin. Sori.

Tuli käytyä myös Firenzessä toukokuun alussa parin päivän ajan, laitan siitä kuvia kun on enemmän aikaa koska blogger ja kuvien lataaminen ei tuu toimeen keskenään.
Tuli ajeltua bussilla (ei mikään turistibussi missä on katto avoin ja kuulokkeista kuuluu mekaaninen oppaan ääni) ympäri kaupunkia ja tuli sellanen fiilis et täällä ois itse asiassa tosi kelpo asua. Jotenkin kodikas. Eikä turhan iso.
Ja se paikallinen aksentti on niin asdfghjkl ihana en kestä.

Semmosta. Aattelin vaan tulla sanomaan et oon edelleen elossa ja ihana.

VENEZIA OK

Huomenna, viikon päästä, mulle se on periaatteessa sama asia. Kiitos kysymästä, täällä ukkostaa.
Mut täs näit Venetsian kuvia olisi.
En edes ala kuvailemaan sen enempää koska se on, Katja pidä stetsonistasi kiinni koska aion sanoa jotain kliseistä, sanoinkuvamattoman kaunis kaupunki eikä kaksi päivää ollut tarpeeksi kaiken näkemiseen.

ambulanssi

pari kanaa

SIRIUS

poliisiau- taisiis vene

Nokun siellä tosiaan autoteiden tilalla on kanavat ja suojateiden tilalla sillat niin totta kai myös ambulanssi ja poliisi ja palomiehet liikkuu veneellä.
Siinä saa varmaan soutaa aika rivakasti kun hätätapaus iskee. 

TUO OLI VAAN NIIN SULONEN TUITUI

"non ho capito."

Ja ihan mukiinmenevää vappua.
Minä olen tässä nyt viikon verran saanut talsia sen parisen kilsaa bussiasemalta kouluun, jonka ennen menin sillä navetalla. Sillä koulukyydillä.
Se lakkautettiin viime tiistaina koska jengi ei maksanut lippujaan joten sitä ei ollut varaa ylläpitää.
Eipä tuo haittaa aamuisin kun ei ole kiire kävellä, mut iltapäivällä on vain kakskyt minuuttia aikaa ikävästi. Perjantaisin vartti.
Nyt on kyllä satanut ihan lahjakkaasti mut odotan vaan niitä iltapäiviä kun aurinko porottaa täydeltä teholta selkää vasten kun minä puikkelehdin ruuhkasten liikennevalojen poikki ja taistelen hengestäni kilpaa muiden jalankulkijoiden kanssa ehtiäkseni täpötäyteen bussiin jonka ilmastointi ei toimi. Siinä saa loppukevään viettää puoli tuntia joka iltapäivä lämpöhalvauksen kourissa.

Ja pee äs, nyt jos olet Jassu tai muuten reipas kävelijä niin kerron että toiset meistä eivät ole.
Toiset meistä tosiaan tarvitsevat vähintään kaksikymmentä minuuttia kahden ja puolen kilsan matkalle, kolmekymmentä jos kuulokkeista tulee monta hidasta biisiä peräkkäin.

Arvaa muuten kuka maanantaina aamukahdeksalta koululle sateessa käveltyään ihmetteli vartin verran kun ketään luokkalaisista ei näy missään, ja kuka samainen kuka meni vahtimestarilta kysymään et missä kaikki on.
Arvaa myös kenelle samaiselle kenelle kerrottiin et meidän luokka menee sinä päivänä kymmeneksi.
Vahtimestari sanoi että joku opettaja kyllä sanoi siitä viime viikolla, mutta minä olen satavarma että minä en ole kuullut mitään ja uskokaa pois että tällaisen asian minä muistaisin.

Ja arvaa piruuttas myös kuka ajatteli silloin jaella katkeruuden sävyttämiä luuvitosia pitkin luokkaa myöhemmin samana päivänä ja kyseenalaistaa täälläluotuja toverisuhteitaan.
Koska minkälaiset kaverit pimittää tiedonjyvää jonka takia oisin vonut nukkua tunnin pidempään ?
Vaikka kyllähän se kaksituntinen meni iha lepposasti vahtimestarin kanssa kahvitellessa ja pianoläksyjä harjotellessa.
Sitten kymmeneltä olin jengiä vastassa luokan ovella ja sanoin niille että "kukaan ei sitten viitsinyt mainita" ja hetken katsoivat hämmentyneinä kunnes näin hehkulampun syttyvän yksitellen päidensä päälle.
Sitten ne syytteli hetken verran toisiaan ja sitten tarjosivat minulle kahvin maatista ja me ollaan kavereita taas.
Ja viime viikolla kuulemma meidän luokalle kyllä mainittiin tästä, mutta sattumoisin just sillä tunnilla kun minä olen toisella puolen koulua enkunopen kanssa italian kielioppia pänttäämässä. Eikä kenellekään tullut mieleen valaista myös minua.

Lisään huomenna kuvia Venetsiasta koska huomenna on vapaapäivä hoho.

".....minchia."

Tuli käytyä luokkaretkellä Budapestissä, juututtua motarille lumimyrskyn takia, nukuttua melkein koko pääsisäisloma tostaista tiistaihin ja sitten kävin Venetsiassa.
Tämän päivän oppituntimme keskittyy Budapestiin, ja seuraavalla kerralla aiheena on Venetsia koska olen laiska pitää mennä suihkuun.

Lähtö oli maanantaina 11. maaliskuuta kello seitsemän aamulla bussilla kohti Budapestia ja matkaa oli edessä viidentoista tunnin verran. Meitä oli meidän luokan lisäksi kolme luokkaa taidepuolelta ja meitä oli yhteensä viisikymmentä. Ja kuusi opettajaa. Huonomaineinen koulu. Määrättiin monta valvojaa.
Matkan ensimmäinen kolmituntinen ennen ekaa pysähdystä meni varsin hiljaisissa merkeissä jengin torkkuessa ja musiikkia kuunnellessa, mut sit kun pysähdyttiin vähän Venetsian pohjoispuolella jossain huoltiksella ni se yleinen väsymys alko koputteleen yliväsymyksen ensimmäisien merkkien ovia. Kaikki oli enemmän tai vähemmän hauskaa, nälkä suuri ja vitsit huonoja. J sitten kun jatkettiin taas matkaa ni no ku täs on nyt sit kerran herätty ni mite ois vähä musiikkipuolta.
Onneksi ne meidän kaksi kuskia oli tosi rentoja ja nauro opettajien mukana ku me huudeltiin musiikkitoiveita, volumea ylös ja hetken päästä puhallinta päälle.
Meillä tarkoitan siis meidän luokkaa, taidepuolen tyypit katto bussin takaosasta nenänvarttaan pitkin kun me riehuttiin ja huudettiin, varmaan häirittiin niiden sisäisen silmän inspiraatiovirtaa tai luovia päiväunia tai jotain. Ne on vähän outoja. Mut ne onkin taiteilijoita.

Siinä toisen pysähdyksen kieppeillä, kuusi tuntia lähdöstä, yleinen yliväsymys alko koputteleen jo sitä vaihetta missä puheen äänenvoimakkuus on sata desibeliä normaalin yläpuolella, nälkä kaksinkertainen ja vitsit niin huonoja että saa nauraa maassa kaksinkerroin.
Yhdessä vaiheessa soi YMCA ja pojat innostu tanssimaan käytävällä.

Ei siitä selvää saa ja akku loppui kesken siksi se on niin lyhyt mut pointti varmaan selviää?

Parempi video on siitä kun noin kello yhdeksän illalla kuski huusi että nyt ollaan Budapestissa ja tää seuraava biisi on sitte viiminen biisi.
Tarinan opetus on, että kun viidentoista takalistoa puuduttavan, yliväsymyksen aiheuttamien hillittömien naurukohtausten ja korviahuumaavan huudon säestyksellä vedettyjen biisien täyttämän tunnin jälkeen sanoo bussilastilliselle teinejä että "kohta ollaan perillä", tämä kaikki nouseen potenssiin kymmenen, ja kun se viiminen biisi sitten alkaa niin se vedetään niin tunteella että kun pysähdytään liikennevaloissa niin jalankulkijat tuijottaa kuin sonni uutta lankkuaitaa.
Blogger ei suostu lataamaan sitä videota tähän ja minä en jaksa kolmattakymmenettä kertaa yrittää joten saatte linkin.
I DONT WANNA MISS A THING

Ja seuraavana päivänä aamupalalla kello puoli kahdeksan kaikilla oli ääni käheänä ja silmät ristissä.
Mut Budapest on, mitä nyt unihiekantäyteisiltä silmiltä näin, ihan hirveän kaunis paikka.

pari italiaanoa ja minä jaiks

Tiistai-illalla yhdeksältä mentiin paattiajelulle Tonavaa pitkin ja kaikki sillat ja palatsit ja kirkot oli valaistu ja ai kamala kun oli nättiä.
Me chillattiin siinä paatin terdellä kamerat kourassa kunnes sen radiosta alko kuulumaan joku valssibiisi joten nää tanssitaidottomat italiaanot sai idean opettaa mulle miten tanssitaan valssia.
Tämä opettajan ja opetettavan rooli vaihtui päittäin siinä toisen tahdin kohdalla.

Nukuin koko reissun aikana yhteensä ehkä kolme tuntia koska joka yö mentiin periaatteella "tä on melkein vika yö joten ei nukuta" joten ei nukuttu. Aamuyöstä katottiin aina kelloa että katoppa sehän on kohta viis, herätykseen kaks tuntia, mitäs tehtäis ?
Paitsi se maanantain ja tiistain välinen yö nukuttiin koska pitkä bussimatka.

etsi sarkku

Tarkotus oli lähteä Budapestista torstai-aamuna (tuleeko tuohon väliviiva ? terveisin ensi vuoden abiturientti) ja olla viiminen yö jossain Itävallassa, eli keskiviikko-iltana pakattiin ja torstaina lounaan jälkeen meidät istutettiin jälleen kerran bussiin ja alettiin ajamaan kohti Itävaltaa.
Tän matkan piti kestää nelisen tuntia.
Me lähdettiin kello yksi, ja oltiin vielä tien päällä kello seitsemän illalla.
No mä kerron.
Hirmuisen hirveä lumimyrsky yllätti niin että tää paljasjalkainen suomalainenkin oli sormi suussa. Me seistiin motarilla varmaan kaks tuntia koska kaikki tiet suljettiin kun keli oli niin vaarallinen. Kuskit soitteli joka paikkaan että mitäs tehdään ja sanoivat että joku yrittää etsiä jostain vapaata hotellia mut jos sellasta ei löydy ni sitte nukutaan bussissa. Tää koko juttu ei ehkä ois ottanu niin paljon päähän jos ei ois ollu kasvavaa tarvetta lyhtypylväälle.
Tiivistän tarinaa, vapaa hotelli löytyi vähän Budapestin ulkopuolelta joten tehtiin U-käännös ja lähdettiin ajamaan etanavauhtia takaisinpäin, pysähdyttiin huoltikselle ja pääsin vessaan. Se viisimetrinen bussilta huoltiksen ovelle käveltiin vaakatasossa koska oli vähän viimaa.
Kymmenen aikaan päästiin vihdoin hotellille ja mentiin taas tällä "tää yö on vika"-periaatteella.
Perjantai-aamuna pakattiin toisen kerran kamat, lastattiin itsemme ja laukkumme bussiin ja lähdettiin taas motarille päin, vain palataksemme takaisin hotellille ja purkaaksemme laukkumme kolmannen kerran koska motarit oli edelleen suljettu.
Jälleen kerran "vika yö, ei nukuta" ja lauantai-aamulla pakattiin kamat, jälleen kerran, ja lastattiin itsemme bussiin, jälleen kerran, ja edessä viistoista tuntia paikoillaan istumista, jälleen kerran.
Noin kello yhdeksän lauantai-iltana saavuttiin vihdoin Novaraan, kävin elämäni nopeimmassa suihkussa ja nukuin melkein kuusitoista tuntia.

Tarpeetonta kenties mainita, että seuraavana maanantaina poissaolijoiden lukumäärä teki pienen piikin tilastoihin. Meidän kahdenkymmenen hengen luokasta kahdeksan ilmestyi kouluun. Minä olin yksi niistä.
Ja näistä kahdeksasta kolme nukahti kesken italian tuplatunnin. Minä olin yksi niistä.
Opettaja käski nämä kolme ulos luokasta.
Minä olin yksi niistä.

la festa delle donne ja hyvää perjantaita

Tänään välittömästi luokkaan astuessani sain tuta onnittelujen vyöryn ja tuijotin kaikkia suuren hämmennyksen vallassa ja sitten sanoivat että tänään on naistenpäivä hölmö ja sanoin ahaa.
Tarinan opetus on se etten edes tiennyt että naistenpäivää voi mitenkään juhlistaa koska ei se meilläpäin vaan ole arkea kummempi.
Täällä kaikki tytöt sai osakseen haleja ja pusuja ja pojat tarjosi karkkia välipala-automaatista ja kaikkea. Oli herttanen päivä.
Tänään oli se konsertti kaupungintalolla myös ja kaikki tytöt sai sieltä pienen kukkapuskan.

Niin on soma ja viehkeä.

Tänään tajusin jotain erikoista ja mukavaa kotimatkalla bussissa tukka sateesta naamaan liimautuneena ja sukat märissä kengissä palellen.
Minusta on tullut täällä paljon positiivisempi ja enemmän optimismiin päin kallellaan oleva vaikka ennen olin hyvin helposti melankoliaan taipuvainen.
Tajusin sen kun istuin vanhan rouvan vieressä bussin ikkunasta ulos tuijotellen. Koko päivän oli ollut vilu, sade, pieni päänsärky ja väsymys jotka yleensä olisi saaneet mut huokaisemaan vattuuntuneisuudesta, kertaamaan päässäni elämän suurimpia epäkohtia ja vihaamaan kaikkea elollista kunnes pääsen nukkumaan.
Siinä uudet pehmusteet kipeästi tarvitsevalla bussin penkillä kukkapuskaa ja vaatteet kastelevaa märkää koululaukkua sylissä tasapainotellen mietin vaan että oikeastaan tänään oli loppujen lopuksi ihan kelpo päivä.
Ja sitten aloin pohtimaan elämää ja jännän ääreltä palattuani tajusin että tuollalailla minun ajatukset on jo jonkin aikaa juosseet.
Virkisti.

Maanantaina on lähtö Budapestiin ja pitäis varmaan alkaa pakkaamaan.
Koska jos päätän nyt että alan pakkaamaan niin saan varmaan alotettua sunnuntai-iltaan mennessä.

TÄMÄ ON HAASTE.

Minä sain joskus haasteen Senjalta  ja nyt ajattelin siihen palata.

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusi blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa. Tässä säännöt haasteeseen:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 ASIAA MINUSTA

1. Minä halusin lähteä vaihtoon siitä asti kun kuulin että lukiossa voi lähteä vaihtoon. Eli varmaan ysiluokalla. Sellanen sadepäivän pikku päiväuni siitä tuli. Ja täällä ollaan !

2. Jos saisin vitosen joka kerta kun joku kysyy että onko Suomessa jääkarhuja, pingviinejä, tai elääkö jengi igluissa, mulla olis tosi iso nippu vitosia.

3. En ole edelleenkään niin hyvä puhumaan italiaa kuin joku saattaisi luulla. Ymmärrän  suurimman osan mutta sitten kun itse pitäisi vääntää suullista tarinaa niin kieli takkuaa ja ajatukset solmuaa. Kirjottaminen sujuu tosin.

4. Olen jäänyt koukkuun cappuccinoon. Aamusin ei ole aikaa itse tehdä koska olen aina myöhässä mutta koulussa tarvin kaksi kuppia kahviautomaattikahvia että lähden käyntiin. Ei sillä et mulla ois tarvetta lähteä käyntiin koska en mä täällä varsinaisesti opiskele. Mutta silti.

5. Yksi päivä tunnilla opettaja kysyi multa jotain suomalaisia historiallisia henkilöitä. Ennen kuin ehdin sanomaan mitään, takarivistä huudettiin Joulupukki.

6. Välillä jengi sanoo olevansa pahoillaan että jouduin "tällaseen räkäseen Novaraan" kun ois voinu päätyä johonkin hienoon paikkaan niinkuin Milano tai Rooma. Minä vastaan aina että miksi sinä olisit pahoillasi kun en minäkään ole. Tykkään Novarasta ihan hirveästi. Se on vähän kuin italialaisversio Turusta. Siinä on tarpeeksi italialaisuutta että tiedän olevani Italiassa, ja se on tarpeeksi turkumainen että tulee turvallisen kotoisa olo.

7. Paras asia tässä vuodessa on minun koulu ja kaikki ihmiset siellä. Voisin tehdä joku kerta postauksen italialaisesta koulusta mutta kerron sen verran että taidelukio (Liceo Artistico) on se akateemisesti ala-arvoisin, ja meitsi ei ole edes Artisticossa vaan sen sivuhaarassa eli musiikkilukiossa (Liceo Musicale). Saatteko pientä osviittaa kuin rentoa meno siellä on ? Plus sain alottaa syksyllä pianotunnit. Siistiä.

8. Mun oli oikeasti tarkotus tehdä sellanen tietoisku infopommi asiallinen vaihtariblogi mut kattokaa mihin ollaan päädytty. Tää oli tosin odotettavissa. En minä ole tietoisku infopommi asiallinen. Minä olen laiska. Mutta ihan taitava. Herttanen ja vastuuta väistelevä.

9. Italia oli aina mun ensimmäinen vaihtoehto, en edes tiedä miksi innostuin just Italiasta mutta niin kävi ja täs ollaa. En kuitenkaan ikinä uskonut että oikeasti pääsisin Italiaan koska mun kielitaito ei riittänyt millekään järjestölle jonka löysin. Pyörin Brittien ja Espanjan väliä kuin pieni pallo varmaan kuukauden mutta Italia oli kuitenkin aina taustalla sillälailla tänne sä haluat tänne sä haluat. Sitten yksi päivä löysin järjestön jolle mun olematon kielitaito riitti ja sitten menin haastatteluun ja sitten minun hyväksyttiin ja se oli mun elämän ensteks mahtavin päivä.

10. En ole vielä kertaakaan ollut täällä bussissa jossa on stopnappi. Pitää nousta ylös kun aikoo jäädä pois. Kesti hetken oppia ja sisäistää.

11. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää tämä näiden sateinen talvi joka ei osaa päättää oisko nollassa vai plus viidessä. Koko viikon on satanut mikä ei sinällään haittaa koska Suomen lokakuu muttakun menee kengistä läpi ja sitten on varpaat jäässä koko koulupäivän. Kun ei ole oikein kunnon lämmitystä. Oikeen missään. Ja sitten minulle kettuillaan kun istun takki päällä sisällä että soot kyllä surkein suomalainen jonka olen ikinä tavannut.
Ja sitten sanon että olen myös ainoa suomalainen jonka olet tavannut.

HAASTAJAN KYSYMYKSET

1. Mikä on ollut parasta vuodessassi tähän mennessä?
Tuntuu lässynlässylle sanoa näin jonkun ovelamman asian sijaan mutta se kun välillä huomaan kuin paljon oon oikeasti oppinut italiaa vaikken sitä sujuvasti vielä puhukaan. 


2. Mitä haluat vielä kokea tai tehdä vaihtovuotesi aikana?
Kaikenmoista.
En minä tiedä. Firenzessä ois kiva päästä käymään. Sujuvaa italiaa oppia puhumaan. Cappuccinoa keittämään. Ja haluan tehdä kaikki iloisiksi että sitten kun olen takaisin Suomessa niin ne muistavat minut sinä suomalaisena joka teki ne iloisiksi.


3. Puhutko jo sujuvasti isäntämaasi kieltä?
Palaa kohtaan yksi ja makustele sitä.


4. Oletko koskaan miettinyt, että haluaisit palata aikaisemmin kotiin?
Joululomalla oli kamala koti-ikävä. Ja tammikuun alussa kaikki ne vaihtarit jotka oli vaan kuus kuukautta täällä lähti kotiin, mukaanlukien Sabrina jonka kanssa usein hengattiin Novarassa, alko tuntumaan et on tä jo nähty ja et ois jo ihan kiva päästä omaan sänkyyn nukkumaan. Se meni kuitenkin ohi kun koulu alko taas enkä haluais olla yhtään vähempää aikaa kun nytkin tuntuu että aika loppuu kesken. Välillä toivon salaa et tätä vois venyttää ees kesän loppuun (älkää kertoko äitille) mutta leikki pitää lopettaa sillon kun on vielä hauskaa. Joten kesäkuussa nähdään.

5. Mitä kaikkea oot oppinut arvostamaan Suomessa ihan eri tavalla tän vuoden aikana?
Saatan toistaa edellistä postausta mut kertaus on opintojen kummitäti.
Omaa huonetta, suomalaista koulua, sitä että kun suunnitelmia tehdään niin ne edes yritetään toteuttaa, vapautta mennä ja tulla ilman että tarvii soitella viidelle eri ihmiselle lupaa kysyen, omaa huonetta, sitä että suojatien ylittäminen ei ole yhtä eloonjäämiskamppailua, omaa huonetta, sitä että saan valvoa viikonloppuna yli puolenyön, omaa huonetta.

 6. Mitä asioita tulet ikävöimään kohdemaastasi, kun palaat Suomeen?
Sitä että jopa automaatista saa parempaa kahvia kun jossain uber fiinissä kahvilassa Suomessa, koulun vahtimestaria joka on yksi rennoimmista ihmisistä joita olen tavannut, sitä että kaikki pojat haisee hyvälle, tätä käsillä huitomista kun puhutaan ja yhtä puhelinliittymän mainosta jonka biisin osaan jo ulkoa.

7. Millainen on perus arkipäiväsi?
Herään varttia vaille kuusi, nousen ylös varttia yli kuusi, huomaan sen olevan aivan yhtä huono asia kuin edellisenäkin aamuna koska nyt on vaan puol tuntia aikaa tehdä mun tunnin aamutoimet, kiiruhdan seiskaksi bussipysäkille, nukun bussissa, herään Novarassa, nukun koulukyydissä, herään koululla, tappelen kaverin kanssa siitä kumpi saa seinäpaikan, yleensä se en ole minä koska olen huono kivi-paperit-saksissa, nuokun yhdentoista ruokavälkkään asti paitsi jos on enkkua niin pysyn hereillä paremmin, kahdelta pääsen koulusta ja kiiruhdan bussiin, kolmelta olen kotona, syön kuin pieni hevonen, otan torkut tai dataan tai teen jotain luovaa seiskaan asti kun kaikki muut tulee kotiin ja sitten on ruoka ja sitten menen suihkuun ja sitten kuivaan tukan ja sitten menen nukkumaan.
Ja tämä on perus tunti koulussa:

8. Oletko käynyt trefffeillä vaihtosi aikana?
Hiivattiako kyselet.

9. Mihin asioihin sinnulla on ollut eniten totuttelua?
Se että pitää herätä niin aikaisin. Ja ettei bussissa ole niitä stopnappeja. Ja ruokarytmit, aluksi oli vaikea saada unta kun illallinen syötiin vasta kasilta. Ja se että koulussa mulla ei enkuntunteja ja laulutunteja ja soittotunteja lukuunottamatta ole oikeastaan mitään tekemistä koska uskokaa lapset kun sanon että se on oikeasti erittäin tylsää.

10. Mitkä on lempivaatekauppasi isäntämaassasi?
PIMKIE AHHHHH RAKASTAN
Ja se Milanon jäätävä H&M.

11. Miten voisit suositella isäntämaatasi muille vaihtoon lähtijöille?
Jos tykkäät ruskeista silmistä ja joustavista aikatauluista ja arvostat mahtavia kirosanoja niin tänne vaan !